Ravistaja

Asiaa asumisen iloista ja suruista, luutuneista käytännöistä ja uusista tuulista

RYHMÄYTTÄMINEN ELI VERRATON YHTEISÖLLISYYS

1 kommentti

Jos minä olisin kuin anonyymit kotikiusatut, kääntäisin tämän kirjoituksen nasevaksi huumoriksi. Huumoriksi, jolla kevyin keinoin käsitellään vakavaa asiaa.  Mutta minä en ole humoristi enkä käsikirjoittaja.

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (Ara) myöntää valtioneuvoston asuntopoliittisen ohjelman mukaisesti avustusta erityisryhmien asumisolosuhteiden parantamiseen. Avustus on tarkoitettu sellaisten vuokra-asuntojen rakentamiseen, joissa asuu erityisen paljon apua ja tukea tarvitsevia sekä apuvälineitä käyttäviä ihmisiä. Ihmisiä, jotka tarvitsevat asumispalveluja eri vuorokauden aikoina ja kaikkiin arkielämän toimintoihin.

Ympäristöministeriö kertoo nettisivullaan, että Suomessa vuokra-asunnoista noin puolet on rahoitettu Aran myöntämällä arava- tai korkotukilainalla. Loput ovat vapaarahoitteisia vuokra-asuntoja. Samaisen sivun mukaan, kuitenkin, suurin osa suomalaisista asuu omistusasunnossa.

Perustuslakimme määrittelee kansalaiset yhdenvertaisiksi muun muassa niin, että ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan terveydentilan tai vammaisuuden perusteella. Avuntarpeen ei siis pitäisi tehdä kenestäkään sen huonompaa ihmistä kuin ihmisestä, joka ei tarvitse toisen ihmisen apua.

Kunnat elävät tiukkoja taloudellisia aikoja. Yksilöllisistä asumispalveluista päätetään, ettei niitä voi myöntää vaikka ei edes tiedetä, millaisia palveluja tarvitaan tai mitä palveluilla saavutettaisiin. Kun paljon apua tarvitseville ihmisille rakennetaan asuntoja, täytyy asuntoja, kuntien mielestä, olla samassa rakennuksessa vähintään 15.  Jos asuntoja on vähemmän, asumispalvelujen tuottaminen ei, kuulemma, ole taloudellisesti kannattavaa. Tästä syystä erityisryhmien asuntohankkeiden painopiste siirtyy helposti asukkaille välttämättömien asumispalveluiden tuottamiseen, ei asuntoihin, joissa asukkaat asuisivat tavallisen asumisen tunnusmerkkien mukaisesti.

Turhan usein, Aran avustuksista ja tavoitteista huolimatta, vaikeavammaiset ihmiset joutuvat ”pakotettuina” jakamaan yhteiset ruokailu- ja oleskelutilat naapurihuoneissa asuvien ihmisten kanssa. Pakottamisesta voidaan puhua silloin, kun asukkaiden asunnoissa ei ole omaa keittiötä eikä yksilöllistä apua myönnetä. Yhteistilat on jaettava naapurihuoneen asukkaan kanssa, koska osa elämään kuuluvista perustoiminnoista on sijoitettu näihin tiloihin eikä asuntoihin. 

Näissä ryhmämuotoisissa asunnoissa ihmiset elävät yhdessä, koska heillä on sama tai samantyylinen vamma. He eivät elä yhdessä siksi, että ovat kiinnostuneita samoista asioista, harrastavat samoja asioita tai tekevät samaa työtä. Ainut yhdistävä tekijä on samanlainen vamma tai samantyylinen avun tarve.

Tilastokeskuksen  mukaan Suomessa oli vuoden 2012 lopulla yhteensä 2 580 000 asuntokuntaa (findikaattori.fi). Asuntokunnista suurin osa, 74 %, oli pieniä, yhden tai kahden henkilön asuntokuntia. Käännettynä voi siis todeta, että vuonna 2012 Suomessa vain 26 % asuntokunnista on perheitä, joissa on enemmän kuin kaksi asukasta.

Vaikka erityisryhmien asuntoratkaisuissa tavoitellaan tavanomaisen asumisen tunnusmerkkejä, on vammaisten ihmisten asumisen arvioinnin yksi tärkein arvo yhteisöllisyys. Ainakin, jos uskomme palveluista päättäviä, palveluja järjestäviä ja muita alan asiantuntijatahoja. Yhteisöllisyyden osalta epäselväksi jää vain se, että miksi vammaisten ihmisten yhteisöllisyyden paras muoto on yhteisöllisyys samaan vammaryhmään kuuluvien ihmisten kanssa?

Kaiken kaikkiaan, eikö kaikessa yhteiskunnallisissa rakenteissa olisi yksinkertaisinta, jos meillä olisi omat asuinrakennuksensa kaikille erilaisille ryhmille, joita vain pystymme määrittelemään. Lähtisimme liikkeelle yhdenmukaistamisesta ja asuttaisimme ihmisiä samaan asuinrakennukseen tiettyjen kriteerien perusteella. Miltä kuulostaisivat koirien omistajien talo, 30-vuotiaiden sinkkumiesten talo, motoristien talo, työssäkäyvien 40-vuotiaiden naisten talo, yövalvojien talo, aamuvirkkujen talo, silmälasejakäyttävien talo, jätteidenlajittelijoiden talo, kasvissyöjien talo, tosikkojen talo, romantikkojen talo tai humoristien talo…….

Vai tahdommeko me, vammaiset ja ei-vammaiset ihmiset, itse olla päättämässä miten ja missä asumme?

Mervi Valta
projekti-insinööri

One thought on “RYHMÄYTTÄMINEN ELI VERRATON YHTEISÖLLISYYS

  1. Sanot, että kunnat sanovat, että pitää olla vähintää 15 asunnon yksiköitä. Minä olen kyllä kuullut saman asian myös palveluntuottajan taholta. En tiedä sitten onko ko. palveluntuottaja kuntien marionetti, vai mistä moinen yksimielisyys asiassa. Valitettavan huonosti on saatavilla muuta kuin laitosasumista ja tuntuu, että sitä tulee kokoajan lisää huolimatta toisenlaisesta tavoitteesta. Sellaista asiaa on päättäjien vaikea ymmärtää, että se että on avun tarvetta myös yöllä, ei tee vammaisesta henkilöstä hoivan ja huolenpidon tarpeessa olevaa aina.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s