Ravistaja

Asiaa asumisen iloista ja suruista, luutuneista käytännöistä ja uusista tuulista

OLEN NÄREISSÄNI NÄREIKÖSSÄ

Jätä kommentti

Riippuen siitä, mistä päin Suomea ihminen on kotoisin, hän ymmärtää sanan näreikkö eri tavalla.  Jollekin se on hieno kuusimetsä mutta minulle, eteläpohjalaiselle, se on kitukasvuisten, näivettyneiden havupuitten pusikko, josta ei oikein usko kunnon metsää kasvavan. 

Tuolta omalta näreikkö-kannaltani tarkastelen tällä hetkellä omaa ammattikuntaani, sosiaalityöntekijöitä.  Jokainen meistä on aikoinaan hakeutunut ammattiin voidakseen auttaa ihmisiä ja yhteisöjä voimaan hyvin. Koulutuksessa opimme, että työllä on eettiset ohjeet ja että tavoitteena on ihmisten ja yhteisöjen osallisuuden lisääminen, ratkaisuvaihtoehtojen etsiminen ja heikoimmassa asemassa olevien asioiden ajaminen.  Jos oppimamme toteutuisi, kyseessä olisi ammattikunta, jota voisi verrata komeaan kuusimetsään, itäsuomalaiseen näreikköön, joka vain hieman taipuu kovassa tuulessa, mutta pysyy katkeamatta pystyssä.

Ikävä kyllä näen nyt ammattikunnassani pohjalaista näreikköä. Mikä sitten on tehnyt ammattikunnastamme kitukasvuisen? Yhtäältäkö kuntien rahapula ainaisine lyhytnäköisine säästövaatimuksineen ja toisaalta asiakkaiden jatkuvat odotukset palveluista?  Sekö on tehnyt vammaispalvelujen sosiaalityöntekijöistä halpoja ratkaisuja etsiviä, asiakkaan tarpeisiin kyynisesti suhtautuvia, ammatillisesti kitukasvuisia päättäjiä, joille on ihan sama, mitä asiakas toivoo.

Minä olen tavannut tuollaisia näreitä muutaman. Muutamakin on ihan liikaa. Tunnen vanhoilla päivilläni myötähäpeää omaa ammattikuntaani kohtaan. Silloin on liian väsynyt, jos osaa vain hymähtää, kun asiakkaan mielipidettä tuodaan esille, kun ei halua ymmärtää, mitä tarkoittaa yksilökeskeinen suunnittelu tai tuettu päätöksenteko, kun tunneäly on kuihtunut.  Vähitellen tästä työntekijästä kasvaa ammattilainen, joka ei voi käydä ammatillisesti kehittävää dialogia, kun kokemusasiantuntija, siis asiakas, on paikalla.

Toisenlaisiakin sosiaalityöntekijöitä tiedän olevan. Mieleeni on vain hiipinyt epäilys, että he ovat poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön ammattikunnassani esiintyvästä näreiköstä. Mitä pitäisi tehdä, että poikkeuksesta tulisi normi?  Silloin vammaispalvelujen sosiaalityöntekijöiden asiakkaat saisivat itse vaikuttaa asioihinsa, kantaa vastuuta itse omasta elämästään ja tehdä valintoja, jotka vaikuttavat heidän elämänsä sisältöön.  Sosiaalityöntekijä olisi rinnalla kulkija, joka etsisi vaihtoehtoja ja tukisi asiakasta hänen omien ratkaisujensa tekemisessä. Have you ever heard…

Raija Mansikkamäki

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s