Ravistaja

Asiaa asumisen iloista ja suruista, luutuneista käytännöistä ja uusista tuulista

LEIMAT, STIGMAT JA ETUUDET

Jätä kommentti

Ihmiset ovat luonnostaan tarinankertojia. Tarinoilla joita kerromme itsestämme, on keskeinen rooli elämämme rakentumisessa. Tarinoiden kautta avaamme sisäistä maailmaamme ja teemme itseämme ymmärrettävämmiksi kanssaihmisillemme.

Joskus sisäiset tarinamme katkeavat; todennäköisimmin sairastumisen tai muun kriisin kohdatessa meidät. Näistä tilanteista selviytymisen kannalta on merkittävää se, kuinka löydämme tarinaamme uuden jatkon. Annammeko sairauden tai kriisin nujertaa, vai löydämmekö niistä jonkin uuden alun, vahvan siemenen. Meillä jokaisella on omat rikkimenokohtamme, vain eheytymisen mahdollisuudet vaihtelevat. Juuri nämä katkot ja uudet tarinat tekevät meistä keskenämme erilaisia.

Mikä on sitten se kohta, jossa tavanomainen erilaisuus muuttuu pelottavaksi, hyljeksittäväksi, arvottomaksi, mutta yhteiskunnalle kalliiksi tai jopa vihattavaksi toisenlaisuudeksi, jolloin kaikille samankaltaisille toisenlaisille voidaan lyödä stigma otsaan – ne ovat niitä hulluja, vajaita, juoppoja, asunnottomia, mamuja, köyhiä…

Pitääkö meidän puolustaa omaa turvallista tavallisen erilaisuuden piiriämme? Mehän voimme vaikka itse muuttua jonkun silmissä toisenlaiseksi. Siksikö on siis vaikea huomata ja tunnistaa toisen ihmisen hätää ja ahdinkoa, jottei se tuttu erilainen vaihda leiriä ja muutu toisenlaiseksi?

Pohdintani toisenlaisuudesta ja leimautumisesta liittyy mielenterveyskuntoutujan asemaan terveys- ja sosiaalipalvelujen käyttäjänä. Viimeaikoina olen lukenut selvityksistä, joissa raportoidaan paljon palveluita, eli vähintään neljää eri palvelukokonaisuutta, tarvitsevista ihmisistä. Selvitysten mukaan 10 % palvelujen käyttäjistä kerryttää 81 % kunnan sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaiskustannuksista. Tuohon 10 %:n kuuluvat lähinnä sosiaalipalveluita ja erikoissairaanhoitoa tarvitsevat vanhus- ja vammaispalveluiden ja lastensuojelun asiakkaat, päihde- ja mielenterveysasiakkaat sekä kalliita somaattisia sairauksia sairastavat.

Lainsäädäntö on lokeroinut mielenterveyskuntoutujat terveyspalveluiden käyttäjäksi. Monilla heistä ongelmat kasautuvat kuitenkin toimeentuloon, asumiseen ja ylipäätään elämänhallintaan liittyviin hankaluuksiin, jotka eivät tule autetuiksi terveydenhuollon keinoin. Mielisairaus tai mielenterveysongelma voi vammauttaa ihmisen toimintakyvyn todella vakavasti. Entä jos mielenterveysongelmat ja – sairaudet nähtäisiin vammoina muiden joukossa ja mielenterveyskuntoutujasta tulisi vammaispalvelulain tarjoamien palvelujen käyttäjä? Olisiko kuntoutujalla mahdollisuus tulla nähdyksi eheämpänä kokonaisuutena ja näin hän välttyisi usealla luukulla juoksuttamiselta? Saisiko hän silloin tukea juuri niihin ongelmiin, jotka kuormittavat hänen mielenterveyttään?

Mutta haluaako mielenterveyskuntoutuja itse olla vammainen? Jaksaako hän kantaa kahta leimaa, hullun ja vajaan? Jos kuitenkin unohtaisi nuo leimat ja katselisi asiaa kustannusten ja hyötyjen kannalta. Olisiko psyykkistä syistä mahdollista saada henkilökohtaista apua? Tai kannattaisiko järjestelmän satsata palveluohjaukseen, jolloin kuntoutujan asiat olisivat yhden asiantuntijan hallinnassa? Ehkä nämä jo kaventaisivat kustannuksia ja toisivat ainakin subjektiivista hyötyä kuntoutujalle leimaamatta häntä vielä muun ohessa kustannusrasitteeksi.

Päivi Kirjavainen
paivi k blogiin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s