Ravistaja

Asiaa asumisen iloista ja suruista, luutuneista käytännöistä ja uusista tuulista

Mikä todellisuus?

Jätä kommentti

Kuvittele uni, jossa olet menossa elokuviin, mutta ovella jalkasi lakkaavat toimimasta. Vaikka otat askeleita, niin eteenpäin ei pääse. Tiedät että elokuvan alkuun ei ole paljon aikaa ja yrität riuhtaista itsesi sisälle ovenkahvasta vetämällä. Kahva pysyy kuitenkin kaukana, kun juokset paikallaan eteenpäin. Hetken päästä vartija tulee sisältä ja sanoo kynnyksellä, että sisälle pääsee vain talon takaa. Ihmettelet miksi ovi on sitten tässä. Vartija näyttää reittiä kartasta, joka näyttäisi kulkevan parin korttelin matkan kummallisesti kiemurrellen. Lähdet jo menemään osoitettuun suuntaan, kun vartija huutaa vielä perään että elokuva on tänään vain hepreaksi ilman tekstejä.

Sekava ja epätodellinen uni, mutta jos mietitään jatkoa järkevästi, niin lähtisitkö kiertämään epämääräisen matkan talon taakse päästäksesi myöhässä näkemään hepreankielisen kuvan? Entä jos elokuva olisi suomeksi? tai olisit maksanut liput ennakkoon? Entä jos kyseessä olisi uusi työpaikka, eikä elokuvateatteri? Jos uni olikin keksitty, niin nämä kysymykset eivät ole. Liikkumisen ja ymmärretyksi tulemisen ongelmat, jopa pelot, koskevat monia, mutta eivät kaikkia.

Koska tällaiset unet ja kysymykset eivät ole osa kaikkien ihmisten elämää, voidaan käydä sellaisia keskusteluja kuin: tarvitseeko esteettömyysasiat ottaa huomioon juuri tämän rakennuksen kohdalla? Onko invapaikkoja pakko olla neljä, kun yksi mahtuisi suunnitelmiin paremmin? Kun uuden juna-aseman avaamisella on kiire, päätetään opasteet hisseihin asentaa vähän myöhemmin.

Kun joudun viisi kertaa vaihtamaan hissiä sen vuoksi, etten tiennyt opasteiden puuttumisen vuoksi mikä pitäisi valita tai auton parkkeeraaminen on mahdotonta oven lähelle kun ainoa invapaikka on jo varattu, niin turhautuminen on vahvasti läsnä. Asia ei kuulosta suurelta, mutta tunnetasolla siinä on jotain samaa kuin kuvaamassani unessa. On suorastaan vammaista olla ymmärtämättä, että hissiinkin tarvitaan opasteet.

Liikkumisen apuvälineitä käyttävät henkilöt näyttävät kaikki jollain tavoin kyvyiltään vajavaisilta, eikä siinä ole mitään säälittävää. Suurempi kyvyttömyys ja jopa itkun aihe on se, etteivät kaikki näe todellisuutta, jonka noin 15 % suomalaisista kokee. He ovat kaikkialla: kouluissa, kirjastoissa, työpaikoilla, taloyhtiöissä, bussipysäkeillä, uutisissa ja kirkoissa. Tai olisivat, jos yhteiskunta ei aiheuttaisi vammaisuudellaan esteitä, joiden yli pitää kiivetä tai kurkottaa.

En usko, että esteitä rakennetaan tai jätetään poistamatta tahallaan. Mutta en minäkään tai 15 % suomalaisista ole tahallaan vammaisia. Monesti vamman vaikutukset vain vähenisivät, jos yhteiskunta ottaisi huomioon kaikki sen jäsenet tasapuolisesti.

Anni Mannelin

anni-mannelin-pieniblogiin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s