Ravistaja

Asiaa asumisen iloista ja suruista, luutuneista käytännöistä ja uusista tuulista

Äitiyden toivossa

Jätä kommentti

Punertavat hiukseni hulmuavat valtoimenaan, minä hymyilen ja katson kameran sijasta suoraan eteenpäin. Olen mukana videoprojektissa, jossa ihmiset jakavat unelmiaan. Liikkuvassa kuvassa näytän onnelliselta, ja unelmalla on minun ääneni ja vaihtelevat äänenpainot: ”Mun suurin unelma on joskus olla äiti – rakastaa ja tulla rakastetuksi niin pohjattomasti, että meinaa pakahtua siihen tunteeseen.”

Runsas vuosi myöhemmin unelmoin yhä. Olen vasta aloittanut puheviestinnän opinnot yliopistossa ja ajattelen tulevaisuuttani enemmän kuin koskaan. Kaavailen tulevia vuosia kampuksella, pohdin työelämävalmiuksiani ja liihotan levottomana ajassa, jossa syön aamiaista yhdessä toisen kanssa ja kinastelen turhanpäiväisistä asioista asunnossa, jonka ovessa on vain yksi nimi. Jos uskallan sinne asti, viimeisimmässä mielikuvassa luen pienokaisellemme ääneen. Hänellä on minun hymyni.

Ajatus äitinä olemisesta on aina tuntunut omalta. Ei sen kanssa kiire ole ollut koskaan ja tunnistan kyllä urakeskeisiäkin piirteitä itsessäni, mutta ehdottoman luontevalta käänteeltä se on vaikuttanut. Siksi kai on niin kovasti hämmentänyt se, miten ihmiset lähellä ja kaukana ovat kokeneet oikeudekseen runnoa ja painaa alaspäin jotain sellaista, mistä minä niin kovasti unelmoin. Yhtäkkiä olen ollut vain ne kaksi kirjainta diagnoosilyhenteestä ja rakkauteni mitta on pyörätuolin etupyörän etäisyys takapyörästä. Äidiltäni olen joskus kysellyt lapsenlapsista ja jäänyt äkisti koko keskustelun ulkopuolelle, koska sen ei ole oletettu koskevan minua. Täysin vieraat ihmiset ovat auliisti rientäneet ilmaisemaan mielipiteitään: ”Millä sinä nyt muka lasta hoitaisit? Onhan niitä kaikkia kivoja pikkuisia, voit käydä kylässä ja paijailla.”

”Unelmoin heistä, joiden kanssa voin joskus puhua meistä.”

Oi, ihania pikkuisia todellakin on niin paljon! Hyvinkin läheltä löydän yhden pienen pojan, jota mielelläni hellin ja hoivaan. Niin paljon kuin tätinä olemisesta pidänkin, en usko, että kukaan sitä silti tosissaan rinnastaa äitiyteen. En minä paijaamisesta unelmoi vaan perheestä: sen suunnittelusta, luomisesta ja kasvattamisesta, sen harmaudesta, uudistavuudesta ja rakkaudellisuudesta. Unelmoin heistä, joiden kanssa voin joskus puhua meistä.

Vammaispalvelun työntekijä vierailee kotonani vuosittain kerran tai kaksi. Kansiossa on minun nimeni ja sen välissä paksu pino papereita. Suurimmassa osassa niistä käy ilmi kaikki se, mihin en pysty. Tekstiä riittää: synnytyksenjälkeisestä hapenpuutteesta aiheutuneen cp-vamman vuoksi en kykene itsenäisesti esimerkiksi siirtymään, peseytymään tai pukeutumaan. En pysty liikkumaan jalkojeni varassa lainkaan ja käytän päivittäin sähköpyörätuolia, minkä lisäksi minulla on kaksi henkilökohtaista avustajaa sekä asumispalveluyksikön henkilökunta turvaamassa riittävän avunsaannin. Kuulostan omaan korvaanikin hätkähdyttävän vammaiselta. Saatan hetkittäin ymmärtää niitä ihmisiä, joiden mielestä on maailman absurdein ajatus, että saavun sukujuhliin pieni, elämää janoava ihminen sylissäni. Silti minussa herää halu kyseenalaistaa se ajatus, jolla on voima laittaa minun elämäni reunusten ympäröimäksi: onko hyvän äidin määritelmä todella niin suurelta osin fyysinen?

Eihän sitä tiedä, onko raskaus edes kohdallani mahdollinen. Ajatus on painava ja tilaa vievä, ja vähintäänkin unelmoinnille tarvitsen tilaa. Haluan tuntea, että näillä ajatuksilla on oikeutensa, kävi miten kävi, sitten lopulta. Olen niin monta kertaa tullut ohitetuksi äitiydestä puhuttaessa, että tuntuu kuin minut olisi rei’itetty. Kun on tarpeeksi monta kertaa kuullut olevansa naurettava, siihen alkaa tietynlaisina päivinä uskoa itsekin: kenties haaveeni veisi enemmän kuin toisi mukanaan. Useimmiten kuitenkaan ei, ja voin melkein nähdä sydämeni uhmakkaat sykkeet. Raajojeni liikkeet saattavat jäädä puolittaiseksi, mutta rakkauteni ei koskaan.

Katson suoraan kameraan ja näytän vakavammalta kuin vielä äsken. Videoprojektin lopuksi jokainen kuvattavista sanoo yhden sellaisen sanan, josta oma unelma muistuttaa. Toivo. Äänessäni on varmuutta ja hymyilen sittenkin vähän: kun on toivoa, on elämää.

Aino Ikävalko
Aino Ikavalko blogiin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s