Ravistaja

Asiaa asumisen iloista ja suruista, luutuneista käytännöistä ja uusista tuulista

Merikarhu pyörätuolissa

Jätä kommentti

”Jos olet varma asiasta, niin sit on mentävä”, sanoi isä. ”Kyllä pojan pitää töihin päästä.” Sain 16-vuotiaana isältä luvan pestautua laivapojaksi Ms. Araguaylle. Oli vuosi 1975 ja olin juuri valmistumassa Lauttasaaren ammattikoulusta. 

Eero Rosas kodissaan Vuosaaressa.

Merimies kiertää ympäri maailmaa 

Mun eka matka kesti heti 13 kuukautta, jonka jälkeen oli kahden kuukauden loma. Ms. Araguyain reitti suuntautui aluksi Suomesta Etelä-Amerikkaan ja myöhemmin se vaihtui Suomesta Persianlahdelle, mutta laiva poikkesi myös välillä Afrikassakin. Parin vuoden jälkeen siirryin Henry Nilsenille, joka seilasi pääsääntöisesti Pohjois-Amerikkaan, mutta monesti kesken matkan laivan lasti myytiin ja määräsatama vaihtui. Olihan se siistiä kuulla, et nyt mennäänkin Japaniin. Koskaan ei reissun alussa tiennyt kuinka kauan matka kestäisi. 

Reissuilla tutustuin moniin eri kulttuureihin ja ihmisiin: Pohjois-Amerikasta Japaniin ja Intiaan. Parhaimmat muistot jäi, kun pääsimme tutustumaan toisen maailmansodan aikaisiin aluksiin Pohjois-Carolinassa sijaitsevassa museossa. USS North Carolinan tykinpiippu oli pään kokoinen, se oli hurjaa. Samalla reissulla tutustuimme myös vanhaan lentotukialukseen. Se oli niin sokkeloinen alus, että ilman opasta sinne olisi eksynyt helposti. 

Nälkäistä merenkäyntiä 

Monille kova merenkäynti aiheutti pahoinvointia, mutta minulle tuli kauhea nälkä, jos laiva alkoi keinumaan. Piti syödä aina pari palaa leipää. Ainoa huono puoli keinumisessa oli, että öisin oli vaikea nukkua. Laiva kallistui pahimmillaan 45 astetta. 

Pahin myrsky koettiin matkalla Etelä-Afrikasta Intiaan. Se kesti kokonaiset kaksi viikkoa. Nuorempana ei osannut pelätä yhtään myrskyjä, vaan se oli enemmänkin hieno ja ainutlaatuinen kokemus. Näin jälkikäteen vanhempana kun ajattelee, niin jokainen koettu myrsky olisi voinut olla viimeinen. 

Yhteishenki meillä oli laivoilla hyvä, mutta siltikin moni merimies tarttui viinapulloon koti-ikävän takia. Merimiehen pitää tulla toimeen pienen porukan kanssa ja täytyy olla sosiaalinen, muuten ei pärjää. 

Merellä sattuu ja tapahtuu. Eräskin suomalainen merimies hyppäsi humalapäissään veteen ja yhdysvaltalainen ydinsukellusvene löysi hänet 20 tuntia myöhemmin. Elossa onneksi. 

Merimiehestä talonrakentajaksi 

Merimiehen urani päättyi vuonna 1994, kun menin naimisiin. Perhe-elämä ei enää antanut samalla lailla mahdollisuuksia merelle lähtemiselle. Minä kouluttauduin talonrakentajaksi. Saimme neljä lasta — kolme poikaa ja yhden tyttären, jotka asuvat nykyään eri puolella Suomea. 

Eräänä päivänä vuonna 2001 vartaloni vasen puoli alkoi puutumaan ja jalka jäykistyi. Myöhemmin sairaalassa löysivät minulta selästä pahanlaatuisen kasvaimen nikamien 7 ja 8 välistä. Jouduin leikkaukseen ja menetin kykyni kävellä. Sairaalassa meni siinä sitten neljä viikkoa ja Käpylässä kuntoutuksessa puoli vuotta. Se puolivuotinen auttoi paljon ja pehmensi paluuta arkeen. Ilman sitä kotiutuminen olisi ollut tosi raskasta ja vaikeaa. 

Korallista koti 

Lääkäri otti puheeksi asumisyksikköön muuttamisen vuonna 2005. Aspan Herttoniemen yksikkö ottikin minuun pian yhteyttä, mutta lopulta päädyin Aspa-koti Koralliin Vuosaareen, missä asun yhä. Silloin minusta tuli aspalainen. 

Viihdyn Korallissa erittäin hyvin ja saan juuri sen avun mitä tarvitsen. Jos pyydän käymään kaupassa, niin kauppatavarat tuodaan minulle puolessa tunnissa. Se on tehokasta. 

Korallissa järjestetään myös monenlaista tekemistä. Joka kuukauden toinen päivä on palaveri, missä suunnitellaan mitä tehdään tulevan kuukauden aikana. Vähän aikaa sitten kävimme Fazerilassa Vantaalla. Siellä sai syödä 20 minuutin ajan niin paljon suklaata kuin jaksoi. 

Vuosi sitten me kaikki korallilaiset matkustimme Tallinnaan ja viime kesänä pelattiin mölkkyä tuon lähellä sijaitsevan Aspa-koti Simpukan kanssa. Monesti me käydään myös syömässä Korallin kanssa Ravintola Kampelassa. 

Päivät ilman kipuja 

Olen halvaantumiseni kanssa nykyään sinut ja se ei ole enää mulle ongelma. Halvaantumisen myötä olen oppinut iloitsemaan elämän pienistä asioista, kuten auringonpaisteesta. Jos aamuisin paistaa aurinko, niin tulee ajateltua, et tästä tulee hyvä päivä. 

Haluaisin antaa muutamia hyviä neuvoja. Ei saa jäädä neljän seinän sisälle murjottamaan, jos on paha olla. Pitää vaan lähteä ihmisten sekaan kaupungille tai metsään, jossa pystyy rentoutumaan kuuntelemalla lintujen laulua. 

Menen itse monesti läheisen kauppakeskuksen kahvilaan, otan kupin kahvia ja siirryn pöytään istumaan. Siinä on kiva seurata ohi kulkevia ihmisiä. Silloin omat murheet unohtuu. 

Onnellisimmaksi minut tekee kivuttomat hetket. Parasta on päivät ilman kipuja, jotka saan viettää Nelli-kissani kanssa. 

Eero Rosaksen haastattelun pohjalta kirjoittanut Aspan viestintäassistentti Janne Kautto.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s